Ruokablogi sivuraiteilla – matka maailman ääriin

Ruokablogini ei ehtinyt kunnolla käynnistyäkään kun innostuin kirjoittamaan aivan toisenlaisesta aiheesta. Reseptien sijasta tarjoilenkin tänään nojatuolimatkakertomuksen. Nojatuolimatkailu on kiehtovaa, mukavaa ja kaiken lisäksi ilmaista. Syrjäiset, unohdetut paikat ovat aina kiehtoneet mielikuvitustani ja tälläkin kertaa lähdin lievästi sanottuna syrjäseuduille, maan ääriin. Matkani ei kuitenkaan käynyt Himalajan huipuille, Antarktiksen hyytävään pakkaseen saatikka Etelä-Amerikan viidakoiden syvyyksiin vaan kohde löytyi kotoisesta Euroopastamme.

Tällaisista aiheista kirjoittaminen on sikäli haasteellista että kaikki tieto on hankittava muiden kirjoituksista, omakohtaista kokemusta kun ei ole. Ratkaisen ongelman omalta osaltani lukemalla aiheesta tarpeekseni ja kirjoittamalla sitten paperille mitä mieleen jäi. Ja tarkoitushan ei ole pitään mitään esitelmää aiheesta, lähinnä herätellä mahdollisten lukijoidenkin mielenkiintoa itseäni kiehtovasta aiheesta. Käyttämäni lähteet löytyvät jutun lopusta.

Matkaan nyt  Euroopan läntisimpään kolkkaan, saariryhmälle nimeltä St. Kilda voi alkaa.  Tämän lopullisesti vuonna 1930 evakuoidun etäisen saariryhmän historia on ihmisen kannalta varsin mielenkiintoinen. Elämä täysin eristyksissä muusta maailmasta lähes luoksepääsemättömän reitin takana keskellä Atlantin valtamerta lähentelee tällaisen mukavuuksiin tottuneen nykyeurooppalaisen mielessä mahdotonta. Saaret ovat viimeiset pienet maapalat ennen Yhdysvaltojen itärannikkoa. Olosuhteet ovat karut ja elämä täällä on ollut erittäin hankalaa hyvin monista asioista johtuen. Viikinkien ja muiden merenkulkijoiden jälkeläiset kuitenkin elivät täällä sitkeästi vuosisadan toisensa jälkeen.

St Kildan pääsaari, Hirta, oli asutettuna ainakin 2000 vuoden ajan, mutta asukkaita ei koskaan ollut 180 enempää. Vuonna 1851 saarelta lähti nelisenkymmentä parhaassa työiässä olevaa ihmistä Australiaan eikä väkiluku sen jälkeen enää ylittänyt sataa henkeä.

Tältä liki luoksepääsemättömältä saarelta löytyvät Iso-Britannian korkeimmat, yli 300 -metriset jyrkänteet, parhaimmillaan muuttoaikoihin satojatuhansia lintuja ja runsaasti luonnonvaraisia lampaita. Edellämainitut muodostivatkin hyvin merkittävän osan saarelaisten ruokavaliosta, sillä erittäin ankarat merivirrat tekivät kalastuksesta liian vaarallista. Kala ei ollut läheskään niin isossa osassa ruokapöydissä kuin keskellä avomerta olevalla saarella voisi kuvitella olevan. Lunnia laitettiin monella tapaa, jopa lunni -kaurapuurosta löytää google mainintoja.

St Kildan historiaa leimaa äärimmäinen eristyneisyys. Matkaa mantereelle on 160 kilometriä ja lähimpiin asuttuihin saariinkin yli 60 kilometriä. Yhteys ulkomaailmaan tarkoittikin vuosisatojen ajan rannalle sytytettyä kokkoa jonka toivottiin herättävän jonkin lähistöllä purjehtivan aluksen huomion. Kulkuyhteyksinä toimivat soutuveneet, joilla tarvittaessa taitettiin vuorokausikaupalla yötäpäivää matkaa ennenkuin maata alkoi taas olla näkyvissä.

1800 -luvulla saarille alkoi ilmaantua turismia, kun sen ajan aristokraatit kävivät tirkistelemässä kummallisten ja alkeellisissa oloissa asuvien saarelaisten elämää. Tämä toki toi saarille vaurautta ja kaivattua taloudellista hyvinvointia vaikka kaikkia uusia hömpötyksiä eivät saarelaiset kelpuuttaneetkaan. Maalattioihinsa tyytyväiset asukkaat esimerkiksi jättivät lattiavaluihin tarkoitetut betonisäkit kovettumaan sateeseen pihalle täysin turhana modernin maailman hapatuksena. Matkailun mukana tulivat ikävä kyllä myös uudet sairaudet, joille ei saarilla ollut vastustuskykyä eikä parannuskeinoja. Esimerkiksi jäykkäkouristus nosti lapsikuolleisuuden jopa 80 prosenttiin.

Ensimmäinen suora yhteys muuhun maailmaan rakennettiin ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin saarelle pystytettiin radioasema. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen sillä saksalainen sukellusvene iski saman tien vuonna 1918 ja tuhosi aseman. Henkilövahinkoja ei tullut, mutta yksi lammas menehtyi hyökkäyksessä.

Heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen suurin osa saarten nuoremmasta väestä muutti pois ja viimeiset parikymmentä vuotta asukkaita oli enää nelisenkymmentä.

Vuonna 1930 viimeiset 36 Hirtan asukasta evakuoitiin omasta pyyynnöstään pois saarelta. Historia ajoi viimein St Kildan ohi.

Nykyisin saari on Unescon maailmanperintökohde ja vakituisina asukkaina ovat pienen armeijan tukikohdan henkilökunta. Kesäaikaan saarella on myös jonkinverran luonnontieteilijöitä ja vapaaehtoisia tekemässä tutkimustyötä ja restauroimassa saaren rakennuksia.

Toivottavasti tämä pieni pintaraapaisuni aiheesta herätti edes hieman mielenkiintoa, suosittelen lueskelemaan sekä mainitsemiani lähteitä että hakemaan tietoa googlella. Myös youtubesta löytyy monta mielenkiintoista videopätkää aiheesta niin nykypäivältä kuin vuosisadan alkupuolelta. Erityisesti tämä vuonna 1928 kuvattu matkakertomus kannattaa katsoa:  http://www.youtube.com/watch?v=W-CpkFgxx2I

 

http://www.kilda.org.uk/

http://en.wikipedia.org/wiki/St_Kilda,_Scotland

3 comments to Ruokablogi sivuraiteilla – matka maailman ääriin

Vastaa